Nyt on reilu viikko yhteiseloa jatkunut tuon riekkupellen kanssa.
Ikää tuli mittariin lauantaina 8 viikkoa ja onhan tuo kasvanutkin. Painokin on noussut tasan kilon.
Vieraskoreus alkaa haihtua ja pentu on antanut meidän ymmärtää, että osaa hän tehdä niitä ns. koirankujeitakin. Välillä saavat kyytiä matot ja välillä kengät, jotka joku onneton on huolimattomasti jättänyt tyrkylle. Välillä joutuu epelin hampaisiin lasten lelut, jotka on unohdettu lojumaan lattialle. No, oppivatpahan korjailemaan tavaransa pois...
Neo on jo nyt meille niin rakas, etten oikein osaa ymmärtää, kuinka paljon koiraan oikein voi tykästyä. Myönnetään, että se on myös aiheuttanut huokailuja ja puoliääneen lausuttuja manauksia, kun kymmenennen kerran astuu koiran pissaan joka ei ihan ole osunut sille sanomalehdelle, jolle olisi pitänyt.
Vastaavasti olemme myös saaneet nauraa sen hassuille hepulikohtauksille, joita se saa pari-kolme kertaa päivässä. Silloin se juoksee villinä keittiöstä olohuoneeseen ja taas takaisin, yrittää juostessaan napata jostain (ihan mistä vain) kiinni. Ja jos kohdalle osuu ihminen, voi olla varma, että tämä pikkuhirviö iskee neulanterävät hampaansa housunlahkeeseen ja aloittaa vimmatun tempomisen. Se onneksi kyllästyy repimiseen nopeasti, kun ei saa meistä kisailuunsa vastusta. Me nimittäin olemme tylsää väkeä ja jämähdämme liikkumattomiksi, kun kyseinen ärriturri alkaa lahkeen kiskomisleikkinsä. Heti kun Neo lopettaa, sen kanssa leikitään esim. köysilelulla tai jollain muulla riepotuslelulla. Toivon, että tällätavoin saan ei toivotun leikkimistyylin "sammutettua" ilman, että pentua täytyisi varsinaisesti kieltää. En missään nimessä tahdo lannistaa Neon intoa vetoleikkiin, sillä se näyttäisi olevan sille niin mieluisaa, että luulen voivani käyttää sitä menestyksekkäästi koulutuksessa palkkiona.
Muut koiramme ovat hyväksyneet Neon mukisematta porukkaan. Meri otti itselleen pestin virallisena leikittäjänä. Kaveruksilla onkin ollut melkoisia painituokioita, joissa äristään ja öhistään, välillä jopa pikkuisen Neon suusta pääsee haukahduskin, vaikkei tuo muuten juurikaan hauku.
Roope-paapan viereen on mukava kömpiä nokosille ja Andresin häntä on kiva lelu.
Ulkona kulkeminen alkaa olla jo ihan reipasta. Varsinkin jos mukana on joku vanhemmista koirista. Mutta kyllä tuo ihmisen kanssa kaksinkin taapertaa tosi nätisti. Ja hienosti Neo ulkonakin tulee luokse, kun kutsutaan.
Pieninä tuokioina ollaan harjoiteltu kontaktia ja "asettumista", joka meillä tarkoittaa, että Neon pitäisi asettua hetkeksi makaamaan tai istumaan ja rauhoittua.Sepä ei ole ollenkaan helppoa tuolle riekulille. Vaan harjoittelumme jatkuu :)
